 |
| Tampereen taidemuseosta moskeija |
Opiskeltuani neljä vuotta kuvataidetta Tampereen ammattikorkeakoulussa olen oppinut, että ammattikuvataiteilijana toimimisen kannalta tärkein asia ymmärtää ja osata on kentällä toimiminen. Kenttä on jännä sana. Tuntuu, että se on pesiytynyt kuvataidepuheeseen lähtemättömästi. Olen miettinyt mitä kaikkea siitä tulee mieleen tavanomaisten sotatantere ja urheilupaikka -mielenyhtymien jälkeen. Mieleeni on tullut ainakin Keravan taidemuseossa näkemäni Thomas Westphalin teos, maahanmuuttajanuoret pelaamassa jalkapalloa sekä se, että kenttä on laaja ja avoin tila.
Tiukasta persereiästä tulee kuitenkin mieleen ahdas ja suljettu tila – kentän ja persereiän välillä onkin selkeä ristiriita. En oikein tiedä, kumpi mielikuva minulla on päässäni kirkkaampana: kentällä kirmailu vai tunne siitä, kun yrittää tunkeutua tiukkaan persereikään. Tämä persereikämielikuva on jonkin aikaa alalla olleen tulevan kollegan käyttämä kuvailu kuvataiteilijana toimimisesta. Mitä siellä persereiän sisällä sitten on?
 |
| Uutisointia TAMK taide%viestintä blogissa |
Mediasta tulikin vielä mieleeni ne maahanmuuttajanuoret jalkapallokentällä. Alain Badiou on puhunut maahanmuuttajiin suhtautumisesta Ranskassa valloittavan sivilisaation viimeisenä sanana: ”Tule sellaiseksi kuin minä, niin minä kunnioitan eroasi.” Totta kai täällä Suomessakin puhutaan sopeutumisesta, sopeuttamisesta ja integroitumisesta – siis ”maahanmuuttajan”, ei ”suomalaisen”.
Tässä yhteydessä on epäilyttävää tehdä rinnastus kuvataiteilijoiksi valmistuvien taideopiskelijoiden ja maahanmuuttajien välillä, mutta teen sen kumminkin. Kaikilla on omat toiseutensa. Niinpä voin sanoa, että olen itsekin käynyt neljän vuoden sopeuttamiskoulutuksen kuvataiteilijuuteen, ja eniten olen jäänyt kaipaamaan avointa vaikuttumista puoliavoimen sopeuttamisen mausteeksi. Sitä siis, että vaikututaan aidosti toisen toiseuksista ja moskeijoista. Ainakin toivon vaikuttuvani siitä pyllistelystä. Jos olen joskus kentällä persereikänä, toivon meneväni reilusti kyykkyyn reikä levällään.
Anteeksi muuten aiemmin tekemäni yleistys. En ajattele, että kaikki maahanmuuttajat rakentavat moskeijoita ja että moskeijoissa on tarkoitus pyllistellä. En myöskään ajattele, että Tampereen ammattikorkeakoulusta ei valmistu kuvataiteilijoita, jotka eivät saa julkista näkyvyyttä ja tunnustusta, vaikka TAMK Taide & viestintä -hakublogi niin väittääkin.
Teksti ja kuvat: Jussi Koitela
Kirjoittaja valmistuu tänä keväänä kuvataiteen koulutusohjelmasta
7 comments:
Mielenkiintoinen kirjoitus - herätti ajatuksia.
Siiskö; uraputki-ihminen, luova taiteen tekijä, vaiko näiden välimaastossa elävä tekiä?
Kentällä taidetaan tehdä sitä "uraa". Näkyvin ei ehkä aina olekkaan se paras - voisiko se olla esim. "sosiaalisin ja karismaattisin"? ;)
"Oikea" luova taiteilijapersoona taitaa olla jotain aivan muuta kuin kentällä vaikuttaja. Sellainen jossain määrin epäsosiaalinen, tuottelias, mielialaltaan enemmän tai vähemmän aaltoileva?
Välimaastossa elävä tekee taidetta uransa kehittämisen ohella - mutta voiko siinä saavuttaa molemmat; uran ja suuren taiteilijan kuolemattomuuden?
Elämä on valintoja - sitä elää juuri niin kuin mitä siltä haluaa/pystyy, mihin yhteiskunta ja sosiaalinen ympäristö yksilön valmistaa.
Hyvä Jussi Koitela ja blogin lukijat,
Olen opettanut Jussi Koitelaa TTVO:lla ainakin kahdella kurssilla: havaintoprosessit ja AVO. Kummankin kurssin opetussisällöt olen kirjoittanut taiteen koulutusohjelman opetussuunnitelmaan. Valitessaan mahdollisuuden opiskella korkeakoulussa opiskelija tekee tietoisen valinnan ja ikään kuin ilmoittautuu vapaaehtoiseksi osallistujaksi ”taiteen kielipeleihin”. Suomalaisissa taidekorkeakouluissa opetetaan ”pelin” sääntöjä ja toimintaehtoja, ovathan korkeakoulut osittain Opetusministeriön rahoittamia. Koitela ei kuitenkaan viittaa kirjoituksessaan ainakaan kovin selkeästi siihen mahdollisuuteen, että kielipeli muuttuu siihen osallistuvien teosten ja toimijoiden vaikutuksesta. Juuri tämä muutoksen mahdollisuus on ollut suurin motiivini taideopiskelijana, taideopettajana ja taiteilijana. Suomalainen nykytaide onkin muuttunut sinä aikana, kun olen ollut siinä mukana. Ennen kaikkea kuitenkin muiden kuin itseni toimesta. Kaikesta huolimatta en ole turhautunut, enkä pidä kuvataidekoulutusta sopeuttamiskoulutuksena, vaan koulutuksena joka avaa ”kentän” tai pikemminkin taiteen diskursiivisten ja ei-diskursiivisten käytäntöjen säännöt. Kertooko ”sopeuttamiskoulutus” Koitelan tekstissä turhautumisesta vai vaihtoehdottomuudesta?
Kun Koitela puhuu blogikirjoituksessaan kenttä-käsitteestä, minä puhuisin diskurssiin osallistumisesta tai diskursiivisten ja ei-diskursiivisten käytäntöjen muodostamasta verkostosta. Foucault’n filosofian yksi keskeinen erottelu koskee diskursiivisia ja ei-diskursiivisia käytäntöjä. Diskursiiviset käytännöt ohjaavat toimintaa ja ajattelua diskurssissa, sitä, mitä diskurssissa on mahdollista sanoa ja mitä ei, kun taas ei-diskursiiviset käytännöt edustavat kaikkia muita käytäntöjä. Mielestäni nykytaiteen toimintaympäristöä kuvaavat parhaiten juuri Foucault’n määrittelemät käytännöt ja säännöt. Osallistumalla diskursiivisiin ja ei-diskursiivisiin käytäntöihin vaikutetaan nykytaiteeseen. Taideteokset sijoittaisin ei-diskursiivisen puolelle. Väitän, ettei taidetta ole olemassa ei-diskursiivisten ja diskursiivisten käytäntöjen muodostaman verkoston ulkopuolella, mutta juuri tässä verkostossa itse taidetta ja sen määrittelyä myös muutetaan, ei sen ulkopuolella. Ehkäpä tällainen ajatus on ahdistava?
Koitelan blogikirjoituksesa on kuva aiemmin samaan blogiin kirjoittamastani jutusta, jossa kerron kuvataiteilija Arttu Merimaan teoksen ostosta Kiasmaan. Tätä Koitela pitää markkinointina, minä pidän tätä sekä markkinointina että dokumentointina, joka vaikuttaa mm. TTVO:n, suomalaisen taidekoulutuksen sekä nykytaiteen historiankirjoitukseen. Tampereella taidekoulutus aloitettiin vasta 90-luvun alussa, jolloin minua pyydettiin sekä uuden koulun rehtoriksi että johtamaan kuvataiteen koulutusta. 90-luvun alussa minulla oli kuitenkin muita suunnitelmia. Ensimmäisen kerran kävin Tampereella vasta 90-luvun lopussa ja 2002-3 toimin mediataiteen lehtorina TTVO:lla. Olenkin vankkumaton tamperelaisen taidekoulutuksen puolustaja ja TTVO-blogin lukija. Usein juuri Suomessa taidetta ja taidekoulutusta pidetään turhana, siksi taidekoulutusta pitääkin puolustaa ja kertoa TTVO:n entisten opiskelijoiden toiminnasta. Jussi Koitelankin nimi liittyy ainakin viiteen blogiuutiseen, onhan Koitela esitellyt töitään Tartossa, Galleria Rajatilassa ja Galleria Huoltamossa. Blogilla on oma roolinsa informaatiokanavana, sillä on mahtava lukijamäärä ja Koitelan kirjoituskin osoittaa, että blogi on valmis avoimeen keskusteluun, kunhan keskustelijat ryömivät esiin ”poteroistaan”.
Apropos, Suomessa asuvat maahanmuuttajat ovat onnistuneet rakentamaan toistaiseksi vain yhden moskeijan, Järvenpäähän. Moskeijan rakentaneiden tataarien perheet tulivat Suomeen jo 1900-luvun vaihteessa. Tuskinpa muslimivähemmistölle Suomessa kovinkaan helposti myönnetään uusia lupia moskeijoiden rakentamiseen. Paradoksaalisesti meillä on kuitenkin voimassa uskonnonvapaus.
Pekka Niskanen
Kiitos Pekalle hyvistä kommenteista. Haluaisin nostaa kommentistasi esille tavat, jolla yrität poissulkea minut yhteiskunnan ulkopuolelle, pois keksustelutilasta. Tai en tiedä teetkö poissulkemisen tietoisesti, ainakin näen ne nykyisinä lepraiseksi leimaamisen tapoina. Ensiksi lainaus Markku Kekäläisen artikkelista Michel Foucault ja poissuljetut –
osa modernin ihmisen syntyhistoriaa:
Länsimaisella kulttuurilla on virallisen historiansa lisäksi omalaatuinen salattu historia; sen nimettömiä hahmoja ovat yhteiskunnan ulkopuolelle suljetut, hullut, rikolliset, poikkeavat... Tuntematta tätä sivilisaatiomme yläpuolta emme kuitenkaan voi tuntea omaa taustaamme ja ehkä emme itseämmekään. Ainakin vastikään kuollut ranskalainen filosofi Michel Foucault väittää, että juuri poissuljettujen keskuudessa ovat vuosisatojen kuluessa kehkeytyneet ne vallankäytön ja tiedonhankinnan menetelmät, jotka hallitsevat meitä arkielämässämme ja joiden tuottamia itse asiassa olemme.
Michel Foucault'n esikoisteos "Folie et deraison" (Järki ja hulluus. 1961) alkaa kuvauksella spitaalisten poissulkemisesta. Sydänkeskiajalla spitaali oli poissulkemisen keskeinen teema, parhaimmillaan läntisessä kristikunnassa oli lähes 20 000 spitaalisairaalaa. Sairastuneiden karkotus oli tietysti vastaus tartunnan uhkaan, mutta se oli myös symbolinen riitti: se viesti ihannetta puhtaasta yhteisöstä. Spitaali oli kulttuurin liepeillä sijaitseva ei-inhimillinen alue, jota vastaan kulttuuri saattoi testata arvojaan.
Lepra katosi Euroopasta keskiajan lopulla, mutta imaginaarinen ulkopuolinen alue jäi — toistaiseksi kansoittamattomana — kummittelemaan ihmisten mieliin. Seitsemännentoista vuosisadan puolivälistä alkaen hulluus tai pikemminkin "järjettömyys" täytti spitaalin jättämän tilan poissulkemisen sydämessä.
(koko artikkeli: http://www.vhkk.fi/ukh/8433.htm)
Vihjailet tekstissäsi, että olisin jotenkin turhautunut, vaihtoehdoton tai, että minulle aiheutuu ahdistusta siitä, että taidetta ja sen määrittelyä muutetaan ei-diskurssiivisten ja diskurssiivisten käytäntöjen muodostamassa verkostossa. Tästä vihjailusta voisin päätellä, että turhautuneet, näköalattomat ja ahdistuneet ovat täyttäneet järjettömän jättämän tilan poissulkemisen sydämmessä.
Tiedoksesi: En ole turhautunut, vaihtoehdoton tai ahdistunut vaan innostunut valmistumisen johdosta ja vielä innostuneempi toimimaan kentällä sekä osallistumaan diskurssiin. Näitä toimintoja mielestäni kirjoituksenikin edustaa vai onko TTVOn koulutuksen ja sen blogin tiettyjen puolien esille nostaminen turhautuneisuutta, näköalattomuutta tai ahdistuneisuutta?
Jussi Koitela
On hyvä, että debatti jatkuu. Haluan nostaa esiin muutaman esittämäsi väitteen, jotka liittyvät vastaukseeni blogikirjoitukseesi.
Jussi Koitela: ”Haluaisin nostaa kommentistasi esille tavat, jolla yrität poissulkea minut yhteiskunnan ulkopuolelle, pois keksustelutilasta.”
En poissulje tekstissäni ketään, varsinkaan sinua, minkään ulkopuolelle. En myöskään siis yhteiskunnan ulkopuolelle. Mielestäni yhteiskunnan ulkopuolella oleminen on utopia. En puhu tekstissäni mitään yhteiskunnasta enkä myöskään poissulkemisesta. Nostan sen sijaan esiin muutaman TTVO-blogijutun, joissa sinut mainitaan. Olet siis kirjoitukseni mukaan osa “taiteen verkostoja”.
Ehdotan kirjoituksessani sinun esittämäsi kenttä-käsitteen tialle ajatusta diskurssiin osallistumisesta tai diskursiivisten ja ei-diskursiivisten käytäntöjen muodostamasta verkostosta. Lainaan Foucault’a ja hänen dispositiivi-käsitettään, joka pitää sisällään ei-diskursiiviset ja diskursiiviset käytännöt. Foucault’n tapa ymmärtää erilaiset käytännöt osaksi diskursiivista muodostelmaa on siinä mielessä vapauttava, että se hyväksyy piiriinsä myös ei-diskursiiviset käytännöt, johon luen mukaan taiteen sisällä ja taiteen rajapinnoilla tapahtuvan toiminnan. Taide ei ole vain yksi, vaan heterogeeninen joukko erilaisia toimintatapoja ja käytäntöjä.
Kritisoin sen sijaan kirjoitustasi siitä, että pidät kuvataidekoulutusta ”sopeuttamiskoulutuksena” etkä luota kirjoituksessasi kovin selkeästi siihen mahdollisuuteen, että taiteen “kielipeli” muuttuu siihen osallistuvien teosten ja toimijoiden vaikutuksesta. Kysynkin kirjoituksessani viittaako ”sopeuttamiskoulutus” kirjoituksessasi turhautumiseen tai vaihtoehdottomuuteen. En vihjaile mitään, kysyn ainoastaan. Turhautuminen saattaisi liittyä kyllä myös isommankin joukon turhautumiseen, ei vain yhden yksilön. Nythän saan sinulta vastauksen kysymykseeni. Hyvä!
Minä en puolestani pidä taidekoulutusta ”sopeuttamiskoulutuksena”, vaan koulutuksena, jossa perehdytään taiteen kontekstin toimintatapoihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisin näitä toimintatapoja ja sääntöjä jotenkin oikeina tai muuttumattomina.
Viimeinen retorinen kysymykseni, ”Ehkäpä tällainen ajatus on ahdistava?”, ei liity sinuun taideopiskelijana tai blogikirjoittajana, vaan Foucault viittaukseeni ja siihen keskusteluun, jonka dispositiivi-käsite ja institutionaalisen taideteorian esiin nostaminen on aiheuttanut taiteen sisällä sekä taidekouluissa. Esitän väitteen, että taidetta ei ole olemassa ei-diskursiivisten ja diskursiivisten käytäntöjen muodostaman verkoston ulkopuolella.
En voi tietää mitä ajattelet Foucault’n diskurssipohdinnoista, enkä sitä oletko lukenut Foucault’n diskurssikäsityksistä, miksi siis ajattelisin Foucault’n pohdintojen ahdistavan sinua? Tulkitsen muuten kirjoituksesi puhuvan myös muusta kuin vain sinusta. En lue tekstiäsi täysin henkilökohtaisena tilityksenä,vaan myös tekstinä. Onko teksti enemmän diskurssin vai tekijän tuottama, kuka kirjoittaa?
ps. Jussi, kysyt kommenttisi lopussa onko TTVO:n koulutuksen ja sen blogin tiettyjen puolien esille nostaminen turhautuneisuutta, näköalattomuutta tai ahdistuneisuuta.
No, ei ainakaan minusta. Totean vastauksessani blogijuttuusi, että TTVO:n blogi on valmis avoimeen keskusteluun, kunhan keskustelijat vain ryömivät esiin. Kirjoituksesi ei ole siis mielestäni näköalattomuutta tai ahdistuneisuutta vaan avointa keskustelua, johon osallistun enemmän kuin mielelläni!
Mielenkiintoista keskustelua - ja tavallaan tuttua. Työskennellessäni neljättä vuotta valmistuvan vuosikurssin kanssa, johon Koitela ja Bredenbergkin tänä vuonna lukeutuvat, huomaan kokevani jonkinasteisen deja-vu -ilmiön joka vuosi näihin aikoihin.
Uutta on, että keskustelu on nyt julkista. Kun muistelen teitä pääsykokeissa ja ekan vuosikurssin alussa, minun on pakko todeta: neljän opiskeluvuoden aikana tapahtuu paljon. Sopeuttamiskoulutus on myös minun mielestäni väärä sana, varsinkin näiden kommenttienne valossa. Sen sijaan ei jääne epäselväksi ettettekö olisi saumaton osa "kenttää" ja sen diskursseja. Epäilemättä jotain on jäänyt haaviin, uraahan tuntuu kumpikin rakentavan, markkinahenkisesti jopa. Enpä usko, että te unohdutte työhuoneen nurkkaan ruikuttamaan. Onnea ja tervemenoa!
Lähetä kommentti