 |
| Parasites, 2010, silkkikukat, n. 3 x 2 x 4 m |
Kunstrepublik -nimisen taiteilijakollektiivin hallinnoima Skulpturenpark Berlin Centrum koostuu kahdesta vierekkäisestä, luonnontilassa olevasta puistosta, entisten Itä- ja Länsi-Berliinin rajalla. Tonteista toinen on villisti kasvava, savannia muistuttava laaja puisto, toinen uutta rakentajaa odottava pienempi ja aidattu alue. Vaihtuvien taidenäyttelyiden ja projektien ohella molempien puistojen käyttäjinä ovat tavalliset kaupunkilaiset koirineen.
Nyt kuluneen kesän alussa olin mukana alueella järjestetyssä ryhmänäyttelyssä, viime syksyisen vaihto-yliopistoni (Sveitsin Geneven Haute Ecole d'Art ert de Design) kuvanveistolaitoksen johtajan kutsumana. Työskentelimme yhteistyössä paikallisen taidekorkeakoulun, Berliinin Universität der Künste opiskelijoiden kanssa. Paikan päälle viikon aikana rakennettavan näyttelyn johtoajatuksena oli avata näkökulmia ihmisen ja (urbaanin) luonnon suhteisiin.
Suomalaisen elämässä luonto on aina läsnä. Ainakin muistoissa. Ikään kuin hengessä mukana. Isovanhempiemme elämässä luonto oli vielä läsnä myös arkipäivän rytmissä ja ajan kulumisessa. Nyt asumme suurimmaksi osaksi kaupungeissa, joten erilaisia puistoja arvostetaan virkistysalueina ja niistä halutaan pidettävän huolta. Lisäksi me vielä edelleenkin etsiydymme aina tilaisuuden tullen metsiin ja rannoille, menneisyyden luontosuhteeseen. Jotenkin on outoa, että suomalaisen kaupungin viheralueet ovat niin kaukana tuosta kaipaamastamme maisemasta. Täytyykö kontrastin luonnosta löytyvän järjestyksen ja kaupunkiluonnon järjestyksen välillä olla niin suuri? Pirteät kukkaistutukset toimivat liikenteenjakajina, ja puut seisovat koloissaan nurmella. Emmekö pärjäisi vähän luonnollisemmankin ympäristön keskellä ?
Elementti, joka kaupungin luonnosta puuttuu lähes aina, on aika. Kukkaistutukset ilmestyvät keväällä, ja katoavat syksyllä. Lajien välillä ei voi tarkkailla taistelua, jonka voittajat jäisivät paikalle kasvamaan. Kaikelle on määrätty rajat, eivätkä kasvit leviä niiden ulkopuolelle. Kuolleet yksilöt korvataan uusilla. Syksyn tuulten ilmassa pyörittämät lehdet ovat selkein merkki siitä, että jokin laji valmistautuu johonkin uuteen vaiheeseen, uuteen vuodenaikaan. Olin jokin kevät sitten silloisen asuintaloni, tamperelaisen kerrostalon taloyhtiön sisäpihan siivoustalkoissa. Ilmaisen pullan perässä, ja naapureihin tutustumassa. Toimelias ryhmämme leikkasi villiintyneet puskat pienemmiksi, heitti mullan päälle haketta, ja joku raaputti sammaleen pihakivien väleistä. Kysyin kukkivan puun hedelmistä, ja kuulin että se tuottaa koristeomenia. "Miksei oikeita ?" "Tulisi riitaa omenista." Niin kutsutulle luontosuhteellemme on todella tapahtunut jotain hämmentävää.
On hauskaa kuvitella, miltä kaupunki näyttäisi vaikka 10 vuoden kuluessa, jos kaupunkiin pesiytyvää luontoa pidettäisiin pyhänä ja ihmisten tulisi antaa kaiken kasvaa mikä saa alkunsa. Rakennettaisiin sitten tiet asfaltin rakoon pesiytyneen männyn ympäri. Jos näin ei voida menetellä, kannattaisi minusta sellaiset tontit, jotka eivät mene kaupaksi, julistaa luonnonsuojelualueiksi, ja katsoa, kun kasvit ja pikkueläimet ottavat sen haltuunsa. Koulut voisivat tehdä näille tonteille jokakeväisiä opintomatkoja, ja verrata edellisen vuoden muistiinpanoista, mitä villillä alueella tapahtuu. Ehkä siellä ei mullistavia asioita tapahtuisi, ainakaan muutaman vuoden säteellä, mutta luonnossa, johon ei kukaan puutu, muutokset noudattavatkin outoja rytmejä.
Maija Kovari
Linkit:
Maija Kovari
Skulpturenpark
Universität der Künste, Berlin
Haute Ecole d'Art et de Design, Genève
|||
