Pitkän päivän jälkeen lähden palaverista illalla kohti Klubia. Teen jutun Ne Toisista Opiskelijabileistä, jotka ovat nyt viidennet. Odotan näkeväni pitkän jonon, mutta oven edessä on tyhjää. Erehdyinkö päivästä?
Sovin juhlien isäntien Santeri Jolkkosen ja Aku Paavolan kanssa tulevani paikalle kymmenen jälkeen. Nauhuri taskussa astun Klubille. Sisällä on muutama ihminen. Alkuillasta harva on liikkeellä. Näen tutun Henryn kuvaamassa VJ Oxon valoprojisointia, joka heijastuu lavalle pystytettyyn hienoon rakennelmaan. Vaihdan sanat heidän kanssaan, nappaan tiskiltä oluen ja pyydän illan isännät haastatteluun.
Pöydän äärellä käy ilmi, että opiskelutoverit Santeri ja Aku lupasivat keksiä vaihtoehdon opiskelijabilekuvioihin, kun tarjonta ei vastannut odotuksia. Siitä sai alkunsa ironisesti nimetty Ne Toiset Opiskelijabileet. Pippalot pistettiin pystyyn nopeasti, ja hämmästykseksi jo ensimmäinen klubi-ilta oli tupaten täynnä.
–Tuli semmonen 800 ihmistä paikanpäälle, mikä selvästi kertoo siitä, että tämmöselle ois ollu kysyntääkin aikasemminkin, toteaa Santeri.
–Valtavasti tuli porukkaa, siis valtavasti enemmän mitä me odotettiin, komppaa Aku.
 |
| Aku Paavola (vas.) ja Santeri Jolkkonen haluavat monipuolisuutta Tampereen yöelämään. |
Klubin promoottori nosti peukkua, ja sen jälkeen Ne Toisen Opiskelijabileiden yleisömäärät ovat pysyneet kuuden-seitsemän sadan paikkeilla. Mainostus hoituu pääasiassa Facebookin kautta, joskin ensimmäisiä kemuja varten jaettiin myös flyereitä ja liimailtiin julisteita.
Miehet arvelevat, että suurin osa bilettäjistä tulee yliopiston keskustakampukselta tai lääketieteen yksiköstä, jossa he itsekin opiskelevat. Toteamme myös TAMKin opiskelijoiden löytäneen nämä torstai-iltojen iloittelut.
Omien bileidensä suhteen he pyrkivät monipuolisuuteen, ennen kaikkea musiikkitarjonnan suhteen. Tulevaisuudessa bileitä tehdään ehkä myös teemojen pohjalta. DJ:t ja artistit voivat ottaa yhteyden Facebookin kautta, kun osaamistaan haluaa tarjota. Kilpailusta kaverukset vain innostuvat, he näkevät sen tarjonnan monipuolistumisena.
Entä jos jossain vaiheessa ympyröihin tulisivat toisten järkkäämät, ”Kolmannet opiskelijabileet”?
–Siis, jos tällanen oikeesti tulis, ja ne tarjoais jotakin muuta, meidän ja tän viikonloppuklubiskenen lisäksi, niin voisin sanoo että me oltas todellakin onnistuttu tässä, Aku vastaa.
–Se ois melkeen tavotteena tässä koko hommassa. Elävöittää koko tätä opiskelijabilehommaa, ja ehkä Tamperettakin siinä ohella vähäsen, Santeri komppaa.
Jatkuvatko bileet kesällä, syksyllä? Suunnitelmat ovat auki. Nyt mennään bile kerrallaan, he sanovat.
–Saatiin idea ja laitettiin se pyörimään, mutta todellakaan ei oo tarvetta, eikä tarkotuskaan hautaan asti, vaan nimenomaan laittaa eteenpäin. Jatkajia kyllä kaivataan sitten jossain vaiheessa, Santeri aprikoi.
–Hienoahan se tietenkin ois, että jossakin muuallakin alettas järkkää tähän tyyliin bileitä, pohtii Aku tulevaisuutta.
Yhdentoista aikaan ihmisiä virtaa paikalle. Musa energisoi. Paikalla olevat bilettäjät vaikuttavat tyylitietoisilta, eivät kuitenkaan pinnallisilta. Turinoin Plauge-kollektiivin Jonin kanssa. Puolenyön jälkeen paikka alkaa olla mukavan elävä. Terassilla huomaan parin kaverini juoksevan kohti Klubia. Biletys selvästi kiinnostaa. Sää on on kylmä ja keväinen.
Puoli yksi: Syvällisiä juttuja luokkatovereiden kanssa. Tanssilattia hengittää ja puhaltaa savua, VJ Oxo taikoo valonsäteitä tiskinsä takaa, videotykit pyyhkivät tilaa. Nietzscheläiset väitteet illuusioista ja harhaluuloista saavat vahvistusta. Verkkokalvoilleni tallentuu haalariporukkaa, osa oransseissa, osa valkoisissa. Koodit ovat minulle tuntemattomia. Henry kuvailee tanssijoita, ja vieressä Tec-ball kikkeripöydän mustat ja keltaiset taistelevat voitosta. Tanssilattialta tuleva tuoksu kertoo suurimman osan heilujista olevan naisia, mukanaan pari uskaliasta ruutupaitajätkää. Neljäs tai viides tuoppi menossa, meno mukava, humalaa en myönnä. Puoli kaksi: Korviini supistaan kaupungin toisista, huonommista torstaibileistä, samalla kun ihmettelen cowboy-hattuista miestä baaritiskillä. Käteeni tungetaan vasemmistopropagandaa lehtisen muodossa. Ihmisillä flirttailuyrityksiä puolin ja toisin.
Siirryn tuttujen pariin, jotka miettivät Lucio Fulcin ja Dario Argenton eri teitä Helvettiin. Kyse on elokuva-alan opiskelijoista, joten annan heille synninpäästön naiiviudesta kuoleman suhteen. Herra Alivaltiosihteeri on paikalla puolisonsa kanssa, kun taustalla tärykalvoja syövyttää Chicagohousen klassikko, Adoniksen ”No way back”. Paluuta ei ole, humalatila alkaa olla vahva. Ihmiset hymyilevät. On mentävä hikoilemaan kansoitetulle tanssilattialle. Kun kehoni vääntelehtimiseltä ehdin, kysyn illan toiselta DJ:ltä Mehu-Jussilta Klubilla soittamisesta. Jyväskylän mies kertoo tulleensa illan toisen DJ:n, Vernerin kautta Klubille. Puhumme Tampereesta, ja illan bileet saavat kehuja. Poistun tanssilattialta, ja näen erään taannoisen ihastukseni baaritiskillä. Hyppivän luonteeni mukaisesti irtaudun turhista haaveista, ja kysyn koulutoveriltani Terolta, mikä oli syy tulla juuri näihin bileisiin?
–Mä mietin et pitäisköhän sitä olla kunnollinen ihminen ja mennä nukkumaan. Mä huomasin et mä pistin kengät jalkaan, ja tajusin että hetkinen, mähän oon menossa näihin bileisiin. Niinhän siinä kävi.
Ne Toiset Opiskelijabileet ovat siis onnistuneet, totean. Valomerkki välähtää, musiikki hiljenee. On aika poistua grillille.
Illan aikana tanssilattialla kuultua:
Teksti: Juha Vauhkonen. Kuva: Henry Lämsä
