Taidekritiikki alkaa olla historiaan kadonnut laji suomalaisissa sanomalehdissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että taide olisi kuollut. Lehtien jatkuva viihteellistyminen kertoo karua kieltään painetun median kriisistä, laskevista levikkiluvuista ja lukijoiden kadottamisen pelosta.
Minun silmiini ei osunut Aamulehden kritiikkiä kuvataiteen lopputyönäyttelystä, mutta pidän ”kritiikittömyyttä” pikemminkin oireena lehdistön samankaltaistumisesta kuin taiteen merkityksettömyydestä. Taiteesta tulee usein tarpeellista juuri silloin kun yhteiskunnan arvot kovenevat ja normalisoivat ihanteet ampaisevat nousuun. Vaihtoehdottomuus tuottaa kuitenkin itselleen vastavoiman, jossa juuri taide ja filosofia operoivat.
TR1:n lopputyönäyttelyssä minua kosketti
Jonna Kalliomäen installaatio ”
Good Life”. Installaation puhtaus, sen visuaalinen ehdottomuus ja virtaava vesi pysäyttivät minut. Teoksen tarkkuus ja designattu ulkoasu ovat monikerroksisen intallaation näkyvin osa. Olisi kuitenkin liian yksinkertaista tarkastella teosta design/taide vastakkainasettelun kautta ja tarttua vain teoksen ilmeisimpään osaan, designiin.
Eikö äärimmäisen puhtauden vastakohta olekin lika tai abjekti, josta
Julia Kristeva on kirjoittanut? ”Good Life” -teoksen äärimmäinen kliinisyys ei merkitse vain puhtautta, vaan myös neuroottista pelkoa kaikkea likaa kohtaan. Puhtauden kääntöpuoli on pelko, joka liittyy ruumiin eritteisiin, kiellettyihin ja poisheitettäviin asioihin. Yhteiskunta suojelee itseään hallitsemalla erityisesti yhteisön jäsenten puhtautta ja samankaltaisuutta. Kalliomäen installaation lavuaarit tuovat mieleen kaikki ne normalisoivat instituutiot, joissa suuria massoja koulitaan hygieenisiksi ja toistensa kanssa samankaltaisiksi. Näitä ovat kasarmit, koulut, sairaalat, vankilat ja vastaanottokeskukset, kaikki ne laitokset, joissa käytetään valtaa. Emme pystyisi näkemään ”Good Life” -teoksen äärimmäistä kliinisyyttä, ellemme tunnistaisi yhteisön ”puhtauden” puolesta käymää taistelua abjektia, likaa vastaan.
”Good Life” vietteli minut, mutta viettelyn sisältyy myös aina jotain määrittelemätöntä jota ei ole helppo sanallistaa. Teoksen edessä seisoessa olettaa näkevänsä kasvonsa lavuaarin yläpuolella olevasta peilistä. Peilejä ei kuitenkaan ole, vaan niiden paikalle on upotettu akvaariot, joiden puhdas vesi ja läpinäkyvyys korvaavat lavuaarin edessä seisovan ihmisen kasvot. En näe parransänkeä, en ryppyjä, en ihohuokosia enkä tuttua arpea. Edessäni on aukko, akvaario, vettä ja ikkuna installaation takapuolella olevaan tilaan. Saman näkymän kohtaavat kaikki ne, jotka seisovat lavuaareihin virtaavan veden edessä. Tätäkö on hyvä elämä, samanlaisuutta?
Pekka Niskanen
Kirjoittaja on kuvataiteilija, joka on usein vierailevana opettajana kuvataiteen koulutusohjelmassa. Hän on ohjaajana mm.
Promoting Changes näyttelyssä, joka parastaikaa on esillä Työväenmuseo Werstaalla ja lähtee syksyllä Euroopan kiertueelle.
|||
Jonna Kalliomäen Good Life oli osa kuvataiteen koulutusohjelman tämän vuoden lopputyönäyttelyä
Loppuunmyyty Tampere Art Factoryssä.
|||
Loppuunmyyty
Tampere Art Factory
Promoting Changes
|||
